Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.
— Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.
Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.
— Utrak ur protokol för vit… tavaili hän ja jatkoi äkkiä: — Mitenkä tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi kuitenkin minua, jos… Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa käräjiin… Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin…!
— Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. — Eihän tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.
— Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni päähänsä. — En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani puumerkkinsä!… Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!… Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta… Minä olen jo kuollut, kun se loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi… En yhtä vapauden päivää!
Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.
— Minä kuolen, puheli hän. — Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää…
Kauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää…!
Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia… Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut. Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset pörrössä.