Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi, että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana, toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.
Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.
Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän. Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.
Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä
Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän
päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja
Juhan kasvoille läikähti verta.
— Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.
Juhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.
— Jaa pappilaanko?… Ei ole sattunut asiaa.
— Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin puhdistukselle…
Juha ei ymmärtänyt.
— Mille puhdistukselle? kysyi hän.