Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret, hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.
— Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle isännälle edes kättään.
Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti…? Tuli ja vesi… Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse…
Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan, etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.
— Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.
— Niin sanottiin että tänään.
— Mutta johan nyt tulee ilta.
— Jaa, niin sanottiin.
Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!
— Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja veri kuohahti hänen kasvoilleen.