Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut puhunut mitään.
Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan käskemään tottuneiden mieleen.
Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet vaatteet — Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää kokonaisen puvun — ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten — niin, sitten hänellä suorastaan ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä Editha-rouvan silmien edessä.
Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut — he puhuivat hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.
Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää, että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.
Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia. Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta. Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva jätti huoneen — hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat molemmat kuin savupiiput.
— Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. —
On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää
kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt
Saarlan viljakauppoja.
— Ja poikaan voi luottaa?
— Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.
— Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, — että jos joskus unohtuisi toverien seuraan.