— Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.
— Vouti tahtoisi sinua tavata.
— Jahah, sanoi majuri ja nousi. — Minun pitääkin lähteä vähän ulos, puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!
Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen, jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään. Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi saliin.
Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.
Editha istui soittokoneen ääreen — kuinka tuttu se oli sekin! — avasi kannen ja kääntyi pastoriin päin.
— Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.
Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.
— Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti…
Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta
Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.