Seurasi tuttu alkusoitto… Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin kohtalon.
Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen, joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.
Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan, jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen syntinsä olivat annetut anteeksi?… Tuttu, rakastettu ääni värisi ikään kuin kaukaa ja kutsuen… Editha, Editha, kuollaan yhdessä, noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen…!
Hänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa…
Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa romua!
Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.
Pastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.
Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet, huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä raunio oli koko mies!…
Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut nainen, kylmä ja eloton…
Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota tulijätön tuhasta.