— Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.
Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle, joka lepäsi sylissä.
— Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti omaa ääntään.
Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.
Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että navetalta tuli sisään.
— No, pastori, huusi hän reippaasti, — mitä sinun pitikään kertoa
Joutsian nuoresta isännästä!
Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha Kustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain, itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen huudahduksen.
— Minä odotan vain, kiihtyi pastori, — koska hän tulee mestaroimaan minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen ruumiinkantajankasvonsa.
— Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä pitäjästä! huudahti Editha-rouva.
— Miten hänet saisi… jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!