— Isä, mikä se on? Sudetko…?
— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella, mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.
— Kuinka silloin on hiljaista?
Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä vastata.
— Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, — ovat ajat silloin muuttuneet.
Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa. Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.
Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään merkkejä.
— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.
Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.
Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi. Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä, tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:
— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin harava — mikäs se on?