Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan — hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.
Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.
Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:
— Hyvää päivää, emäntä.
Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot, loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin tyyntä, pehmoista… Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.
— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori on hyvä ja käy sisään… Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee sen eteen kauroja.
Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen, vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.
Suuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä — minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.
Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on petosta… Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.
Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty punaraitaisilla matoilla.