— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet erossa. Odota sinä… nyt minä kumminkin sinut otan.
Silloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.
— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani… Eikö se ole iso poika! Tui, tui, tui… No, Juha, naurapa nyt… Se osaa jo nauraa… Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni…! eihän se koskaan ennen ole ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt vieraita…
Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun, pisti esiin kielensä pään, hymyili… eikä enää muistanut mitään muuta kuin lastaan.
Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään, ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja pysyä uskollisena.
Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.
Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin täydellisesti onnellinen.
Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi kuolisi, kuinka kävisi sitten?
Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.
Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.
Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt, nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.