— Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä…! vaikeroi hän.
Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt, pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.
Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä, ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.
Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista. Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä kaihertamaan.
Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.
— Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.
— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja. — Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa paranemaan.
— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin. Johan sillä on kuolema silmissä!
Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan sanat viilsivät kuin veitsen terät… Mutta lapsen pitää elää! Jumala, Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin…
— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle suoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.