Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän itse olisi sitä tietänyt!
— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se kuolisikin!
Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni, pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.
— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi monta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla…
— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja…
Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.
— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen. — Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen minun kaltaisekseni?
He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin lapsenhoitajakin, oli kirkossa.
Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä sen päälaelle ja hartioille.