Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob Sand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty kuumiin horhiin… Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan Helena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin lapsi, Susanna.

Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina. Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä minnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand. No niin… kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori muistanut varmaan.

Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä, sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa… Tämä oli pelännyt häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä, heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut taipua. Hänet oli lähetetty asialle… Isäntä oli käskenyt joutua… Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän lehdon pimeydessä voinut nähdä… Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt, että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja rukoili… Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä, kunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä, että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan. Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään… Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken aikaa tuota tyttöä.

Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä karkaa ylös penkistä… Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä suusta suuhun. Jos… jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän… niin hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan…! Ei hän ollut ensinkään kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä. Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään. Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit… Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan ihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta kuin pimeässä.

Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon. Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta, missä hän asui.

Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella, näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri… Ja hän sai aikaan enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja henkikirjuri Nylanderiin.

Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar, sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.

— No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.

— On.

— Kai se on mennyt kotiinsa.