— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on hukuttanut itsensä.
Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori kumminkaan sanonut.
— Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. — Eikä ole löytynyt.
— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä katselet?
Amanda katseli pastoriin pitkään.
— No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.
— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi keittiöön.
Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti, niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun, sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä sotkeudutkin!
Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että
Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.
— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita keittiössä.