Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että "eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?" Mutta hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.
— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä, — ja menisi hakemaan vallesmannia…
— Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.
Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin pihalle tähystelemään!… Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja katsoo… Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun, mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan! Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi… Jos lähtisi tästä ulos… Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian vieressä… No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan, kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!… Mutta kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on, mokomakin!… Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen viitsinyt katsella!…
Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja huitoo käsillään.
Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran iskut… Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua, mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.
Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!
Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin, se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä: päästäksensä kaapille.
Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon… Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin… Sitten on vain pari askelta! Ei lasiakaan… kunhan vain saa pullon!
Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin, suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.