— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:
— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan suusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!… Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa… Arvelevat, että se siksi… Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan, etteivät tahtoneet irti saada…
— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä nyt vähemmälläkin.
Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet häviävät pirttiin.
Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei maittanut se esitys… Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä ollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.
Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.
Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei tahtonut luistaa.
— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja… Hyi saakeli sentään!
Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja. Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!
Pastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.