Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut. Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.
— Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten kanssa.
— Annettiin meille kahvia.
— Olikos nisusta?
— Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.
— Olivatkos talonväet ystävällisiä?
— Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.
— Entä sanoikos isäntä mitään?
— Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.
Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle, vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi paljon lyhyempi matka.