Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista. Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille. Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!
Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa nahassa! Mutta tämä tällainen — tyhjää!
Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään, ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.
— Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. — Eikös noita nyt millään saa lakkaamaan.
Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta omien peltojensa halki valtamaantietä!
Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana. Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen tuliaisia.
Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä — rikas emäntä!… Ippilän isäntä on hauska mies… hän vähän juoksenteleekin. Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna. Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet jyväaitat, kellarit, hevostallit — riihirakennuksista puhumattakaan, jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän ensimmäistä käsialaa.
Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo rengistä erottaa.
Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa! Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja ylhäisen.
Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle: pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset. Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä — sen näki koko kylä — ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat, joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa! Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut. Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet lakaisivat maata.