— Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. —
Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä — koita.
Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä, jotka ovat sidotut kimppuihin… Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa! Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee… Äkkiä avautuu suurella rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:
— Markka!
Ei tarjoa kukaan enempää… Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun vanhoja kaulaliinoja.
— Mitä nämä ovat?… Helkkarissa — naimaliinoja.
— Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.
— No olipa siinä saalis!
— Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä vielä?… Mutta en minä anna markkaa… Viisikymmentä penniä ..!
Ei korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa…
— Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali naurusta.