— Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. — Minusta on niin hauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava tyttö.
— On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. — Mutta Annastiina onkin minulle kertonut paljon asioita.
— Mitä asioita? uteli Marjaana huolissaan.
— Kaikenlaisia vain…
— Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja on muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja jumalinen ihminen.
— Entäs Hallpumin väki!
— Niin, Hallpumin väki!
— Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se niinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen… Mutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena. Eikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi, jos tiukka tulisi.
Marjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian mahtavaa rusthollaria.
— Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita entiseen kuivaan tapaansa.