Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se on selvästi… Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea nutuutti.
Isäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.
Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja repiä se kappaleiksi. Jo, jo… Mutta samassa hän käsitti, että siitä sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan nöyräksi.
Täytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.
Mutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.
Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!
— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö hirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole vetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä huonetta laesta lattiaan asti?
— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan vähän lasia… Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt, jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva… Ja kontrahdissa sanotaan selvästi, että…
— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se… Hää sinuas… sinä… sinä…
Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään. Punatukkainen piru!