Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään, tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.
— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin
Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!
Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:
— Mutta talo on minun!
Isä nauroi ilkeästi.
— Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.
Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos. Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.
— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, — eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä vain!
Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä, sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä — vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia, torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.
Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli oli nimittäin kaikkien uskottu.