— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä, repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.
Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen.
— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että oli saanut ne sanat lausutuiksi.
Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut. Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! — ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut hänen kotinsa!… Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.
— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.
Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan kaupaksi tavaroitaan.
— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.
Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että silakat ovat ihan loppumaisillaan… ottaa vain, jos ovat hyviä.
Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.