Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta, ei ollut kuulevinaankaan.
— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.
— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu kotiniityltä syömään.
— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli käskevästi.
— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun…
— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut kuulevinaan.
Annastiina suuttui.
— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen. Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.
Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti. Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt juoda.
— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta astiat kilisivät.