Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli itsekseen:
— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti antanut hänelle nöyrän mielen.
Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan murjottamalla kuin vihainen sonni.
— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane eväät konttiin, Annastiina.
Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!
— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä paraikaa. Odota…
Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.
— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä nyt käskee.
Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.
— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.