Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä…
— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin, joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön Annastiina miehineen vaikkapa… vaikkapa Rasoon tai siskolättiin tai… vaikkapa hornaan.
Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka! Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha… Mutta hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on isäntä, hän näyttää…
Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja läksi ulos.
Juha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.
Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.
— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.
— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole, että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan noukkimaan täältä kiviä.
Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa tarvittiin, niityt olivat metsittyneet… Ei veli siellä kotona… taikka Rasossa… enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto… Ja tuon Juvansuon, sen… mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä! Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa…
— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen, joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!