— Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. — Omiin häihini tehtiin. Siitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka vanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen vuoden vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko sinulla taas uusi?
Helena nauroi ja heilautti päätään.
— Totta kai, vastasi Iita purevasti. — Kaupungissa tehty ja niin herraskainen, että…
Iita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut päänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat koskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä hymyillä.
— Ette saa, tytöt! huusi Annakaisa. — Tiedättehän te Helenan asiat!
— Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, — mutta pitäisihän sinun jo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule…
Helena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä silmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan taistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli menehtymäisillään itkuun.
— Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. — Aina te olette pahoja
Helenalle!
Marjaana katseli pitkään sisareensa. Olipa tuo Helena käynyt heikoksi!
— Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä kuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.