Sisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja liikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset ja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät harmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on vellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä syvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen, kihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi voinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut herrasvaatteissa.
Marjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi voinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri niitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku, tasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään iltaan, ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa aitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli talo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei hän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, hiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta kirkkaat ja rehelliset.
Iita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä kokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon lihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat, suu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja mielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin, veisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli päässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli. Hän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia kulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari kolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle kerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että hän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi rupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä ensinkään ollut niin paljon ikää.
Annakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin nuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei tuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän herrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä oikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa, hän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut kaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä ja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan. Olihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.
Onnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin tyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka oli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin rumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin hirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän sekaisin.
Juuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi pappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään, joka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien laukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän esimerkiksi messusi sanat "halleluja! halleluja!" Se meni niin korkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen rinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri ja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen. Kerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa ero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että hän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi kelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä ääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun se mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin, että olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi. Toisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Sanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään ajatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä, oliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies. Juomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat ihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi pysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten pitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata tulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri ensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: "Ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan." Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta välistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut suuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa. Jakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu kertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen kaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja kieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse vaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi kertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes istuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä pois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen, eräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta hameen ja puetti tytön päälle… Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin todella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli totta, mikä valhetta.
Rason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki muutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran olisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa ihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan sellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi ihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta, joka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin herkkiä kyyneltymään, mutta sinä sunnuntaina itkettiin Keihäsjärven kirkossa. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui suloinen rauha.
Uusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi tavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään, sillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan yliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut häntä silmiin, ties mistä syystä.
Lukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen ensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena kuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti, että hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän tiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin "ja sana tuli lihaksi" hän luki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori katseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä olisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä koko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä häneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen rinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän tahtonut tointua siitä koko päivänä, ja yön hän oli unettomana ja itki.
Siitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se ilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti pastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan hänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen, veikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun pastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.