Editha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät yhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli kuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen kotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin Editha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.
Heidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut paloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto, jossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää, nousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat… Laulu loppui sanoihin: "silloin, silloin riennä oi armaasi syliin…"
Editha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas, sieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla liidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset kuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän ei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan itsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta, joka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla hänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli, hyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat niin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka kuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa värisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma. Oli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään… Ensin tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään kuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen äänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti aukeni aukenemistaan…
Kuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän ja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan soittokoneen luota.
Ja nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään tuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He unohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen tutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän maailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä, silmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä astua sillä lailla.
Mutta se oli vain harhaa.
Sulhanen tuli, selitti, että oli laulettu tarpeeksi ja talutti pois
Edithan.
Sinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa oli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui työläältä.
Portti pyhään oli sulkeutunut ja Jakob Sand oli jäänyt ulkopuolelle.
Sen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä otsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun ihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on käännetty takaisin!