Juhannuspäivän iltana.
Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran! Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole vaikeat.
Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä, hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden. Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu, sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän päivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.
Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani, varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.
Heinäkuun 4 p.
Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti — ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin heittäytyisi —, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa voidakseni ansaita.
Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.
Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle. Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta puku ilman ainoatakaan ryppyä.
— Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!
Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni syntiä ja vastasin vakavasti: "Olen alkanut uutta elämää". Hän siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen, rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen. Ja varmaankin hän sen vielä tekee.