Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan. Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.
Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen helvetintuskia kärsin yöt, päivät.
Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.
En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä paljon kuin ennen rakastin.
Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain, päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat aivoja ja…
Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.
Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää syömään…
"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun", kirjoittaa Alma serkku. "Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda meidän elämämme kokonaan uudeksi." Niinkö luulette, täti ja serkku! Te ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.
Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska sen kuitenkin täytyy tapahtua.
— — —