Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin… Ja vihdoin niiden viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui, särkyi.
Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta…
Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan, vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin, käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan talosta… Voi isäni, isäni!
Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.
En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki muistuttaa häntä.
Pitääkö uniin todellakin uskoa?
— — —
Lokakuun viime päivänä.
Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.
Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.