Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!

Ei…

Se viimeinen yö…! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin, asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän. Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako hänen käteensä…? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet. Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä, äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan. En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili huuliltani.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli kadonnut kaikki kärsimys… Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.

— Jatka, lapseni, sanoi hän.

Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.

Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.

Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!… Tuontuostakin tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi meidät molemmat luokseen ja puhui:

— Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä.
Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset…

Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.