Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.
Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.
Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.
— Elina, virkkoi hän hymyillen, — tässä on minun lahjani sinulle.
Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki ojensi sen hänelle.
"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."
Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi sitä ymmärtänyt.
— Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, — Arrakoski on taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!
— Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi käsittänyt onneansa. — Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto, huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?
Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo, heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti vihdoin itkuun.