Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.
Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki talonväet juhlapuvuissa.
Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.
Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista olisi langennut taloon.
— Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, — enhän enää voi mistään iloita!
Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki miltei surullisen vaikutuksen.
Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille, sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.
Äkkiä soi kello eteisessä.
Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä, kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.