— Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. — Voi etten minä tietänyt!
Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!
Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä parhaan taitonsa mukaan.
— Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä. — Vaiko leipää?… Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan, selitti hän sitten. — Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini, suuren maatilan kaukana täältä… Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän konvehtia — onhan teillä lapsia?… No, minä panen sitten neljä, niin on kaksi kummallekin!
Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä. Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois. Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut tietää asian ennen aikojaan.
— Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!
— Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku tuttava voinut kertoa.
— Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en tietänyt mistään!
Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!
Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin ohimennen hän lausui:
— Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?