Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee matkatoverilleen.
Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet huolellisesti.
Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.
Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.
— Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut kiinni ohjaksista… Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen näköisensä… Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden. Oletteko te koskaan nähnyt susia?
— Eläintarhoissa, en muualla.
Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.
Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen, joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta… Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut kynä, mustepullo — jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään, ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.
Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on purskahtamaisillaan itkuun.
Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.