He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan, sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua riemua.

Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita. Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.

— Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis tuontuostakin. — Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä: se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!

Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee, ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia, jotka kähertyvät niskassa…

Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei hän olisi lähtenyt tälle matkalle!

Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!

Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja peittää ne suudelmilla.

— Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen tyyneytensä, — olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme sentään olla niin onnelliset!

— Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. — Mutta, jatkaa hän samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, — olkaamme onnelliset! Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän ainoan kerran eläessämme!

Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa. Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa — se ei ole heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!