— No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole yksin, ainakin alussa.
— Olkoon menneeksi, mietti Elina. — Sillä retkellä ainakin voin näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: — Olen kiitollinen, jos tulette, herra Dargis.
Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja hilpeäksi.
XI
Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.
— Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, — kun uskon sinut
Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!
Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.
He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat melkein kuin yksin.
He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän lämmittäisi huoneet.
Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella, hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja houkuttelee Elinankin nauramaan.