Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.
— Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, — että minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!… Enkö minä sitten rakasta Yrjöä? Rakastan!… Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?
He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.
Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa. Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun huudahdusta, kun hän sen näkee.
— Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. — En sitä tavallisesti pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet… Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.
Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat, lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken rajaportista.
Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat, kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta. Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä, portaille. Se oli vanha Leena.
— Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on sinua niin sääli…!
Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni, kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla toimeen ilman sinua!"
— Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi tekee minulle mahdottomaksi pettää!