Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja nimikirjaimia ja runonpätkiä.
Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka jäätyy kivien väliin rannalla.
Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.
— Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, — laituri on rappeutunut.
Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!
Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä koskeen.
— Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, — minun täytyy lähteä, sillä me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.
Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.
— Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa naurua, — olenko suuri sankari vaiko suuri — narri. Välistä minun täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika — tai ansio.
— Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu Elina jäykästi. — Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja, voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!