Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät rannalle asti ja puitten oksiin.
— Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne? virkkaa Dargis. — Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!… Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen teille tuottanut?
Elina katselee häneen nuhdellen.
— Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita, paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja…
— Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa… Vasta kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa teidät unohtamaan itsenne.
Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.
— Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, — hevonen on pian valjaissa… Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.
— Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. — Te olette näinä päivinä omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!
— Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon…
Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee. Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän olisi riisunut yltään kaiken voimansa.