— Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, — tämä tila tekee ihmisen hulluksi!

— Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.

Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri, mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.

Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.

— Jumalan haltuun!

Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä. Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on mahdollista!

Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois. Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat siellä… Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee. Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen palavaksi kuiluksi…

Hänen täytyy rientää Yrjön luo!

Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin, kotiin.

Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin, niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän unohtaa kaikki hyvät päätöksensä… Ja jos hän sen uskollisuutensa, mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa… Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea, niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä uskollisuudessa!