Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.
— Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää hän.
— Minä vanhenen, hyvä ystävä!
— Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!
Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti. Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.
Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.
— Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen huoneeseen. — Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä… Kuule, etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.
Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.
— Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.
— En tiedä. Pelkään…