Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan. Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.
Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.
— Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä…
— Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, — älä tuolla tavalla!
— Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.
Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää. Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.
— Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, — kaikesta huolenpidostasi!
— Voi, voi! vaikeroi Elina, — minä en tahallani ole tehnyt sinulle pahaa!
Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.
— Minä en tietänyt, sopertaa Elina, — että rakastit siskoani!