— Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta hänen sanojaan, — kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!… Minä todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!
Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta taloon jättää hän painostavan mielialan.
— Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin kysymyksiin, — siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.
— Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. — Nainen rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta… Minä sen vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!
XIII
Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä nähnyt hänen kasvojaan — hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.
— Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, — hänhän käyttäytyy aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen. Mahtaneeko hän olla sairas?
— En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.
— Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa talon rouvan soittokoneen ääreen.
— Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. — Ehkä Chopinia?