— Miksi sinä itket? jatkaa Elina.
— Näin pahaa unta.
Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.
— Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, — peloittaako sinua nukkua?
Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen iloitsemaan…
— Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa puoleen.
— En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.
Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, ja lähtee levolle.
Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan — hän on leski, jonka mies vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!
Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen tähtensä suree, on Vitoldin äiti…!