Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!
Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan paikalle…
Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?
Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän itkuunsa.
Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen viileän ilman hivellä kasvojaan.
Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi viihdyttää.
Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa
Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?
Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.
Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi
Arrakosken tiehaaran sivu!
Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!