Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.
— Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja koettaen nostaa häntä ylös, — miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!
— Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, — sitä kirjettä ei olisi pitänyt lähettää.
— Eikö? pelästyy Agnes. — En minä saattanut aavistaa muuta kuin että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, postimerkkikin kuoressa.
— Hän tulee, kun saa sen kirjeen!
— Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen huulilleen.
— Ei, ei, hän ei saa tulla!
— Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, — sinä et tahtoisi antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa… Sinä katsot minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, — mutta minulla on päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.
Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.
— Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. — Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin itkit!