— Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua, kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.
Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja, taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:
— Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena… Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä, hänessä oli maan haju… Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin… Olin niistä juuri päässyt, kun kirjeesi tuli… Niin selvästi näin taas hänet edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni, Vitold Dargis… Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä tahdoin rientää hänen syliinsä… Silloin huomasimme molemmat… että meidän välillämme oli ruumis!
Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.
— Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, — sinä tiedät, millä rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina, aina olemaan välillämme.
Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on kuollut!
— Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas tuon sammuvan äänen puhuvan, — minä olen rukoillut kuolemaa, jottei minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä… rakastanhan minä sinua vieläkin!
Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta hiiloksesta.
— Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken. Hauta olisi minulle parempi kuin elämä… Sinä varmaankin tunnet samaa. Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi. Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua…!
— Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua levollisemmin, — on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle, koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon…